”Lapsuuteni lempikirja ja sen vaikutus minuun”
Muistan lapsuudestani monta hyvää satukirjaa. Sen aikaisten satujen loppuun liittyi hyvin usein opetus.
Eräs kirjailija jota lapsuudessani luettiin paljon ja joka on hyvin kestänyt mielestäni luettavuutta näihin päiviin asti on H.C. Andersen. Muunmoassa hänen taitavat tarinansa Rumasta ankanpoikasesta sekä Keisarin uusista vaatteista lienevät meille kaikille tutut. Luin myös ns. poikien kirjoja Robinson Cruseon seikkailuista Tarzaneihin. Robin Hood seikkaili Sherwoodin metsissä iloisten veljiensä kanssa, ryöstäen rikkailta ja jakaen saaliinsa köyhille. Silloin 50- 60 luvulla pojat lukivat paljon seikkailukirjoja. En tehnyt asiassa siinä mielessä poikkeusta.
Kuitenkin nykyään kun tarkemmin ajattelen ja mietin, niin tämän hetkiseenkin käyttäytymiseeni on enemmän vaikuttanut eräs pieni kirja. Se kirja on tehnyt vaikutuksen minuun varmasti tietämättänikin. Se on kulkenut mukanani elämäni polulla, niin ilon kuin surunhetkinäkin. Se on muisto minun lapsuudestani. Sen vaikutus on ollut suurempi kuin monen muun isomman kirjan. Se kirja ei ole seikkailukirja, ei ehkä edes satukirja! Kuitenkin jos sitä nytkin muistelen minun on helppo siirtyä lapsuuteni kotiin sen erääseen aikaiseen aamuun (ainakin lapsen mielestä):
Nukun omassa sängyssäni ja olen varppeillani. Kuulen alakerrasta kolinaa sen tarkoittaessa sitä että isäni on jo herännyt. Olin edellisenä iltana syönyt ruokaa aivan liikaa. Vielä jälkiruoaksi olin ahminut lahjaksi saamiani karamelleja niin paljon että olin nukkunut todella huonosti täyden vatsani kanssa. Isäni raottaa makuukammarimme ovea ja kuiskaa hiljaa ettei siskoni vain heräisi:
No niin herää jo, kohta lähdetään!
Nopeasti riisun uuden lahjapyjamani, puen toiset vaatteet ylleni. Alakerrassa minua odottaa jo aamuteeni. Sitä juodessani isäni ajaa partaansa. Parranajon lomassa hän huikkaa minulle:
Ota mukaan se pienempi kirja siitä kirjahyllystä, se on sen isomman päällä!
Pienen kirjan alla olevaa isompaa veljeni olikin illalla lukenut ennen perheemme ruokailua. Koppaan kirjasen mukaani. Päällysvaatteet nopeasti ylleni ja olen jo ulko- ovella menossa, kun isäni vielä huolehtii:
Onhan sinulla tarpeeksi vaatetta päällä? Ulkona on melko kova pakkanen!
On on, kyllä minä pärjään. Mennään jo! Vastaan.
Vielä lähes pimeässä aamussa kiiruhdamme ohitse nukkuvien ikkunoiden. Joidenkin talojen ikkunoissa palaa valo, siellä on jo herätty uuteen aamuun. Näemme matkallamme useita ihmisiä jotka meidän tavoin ovat menossa aamuiseen joulukirkkoon. Kirpeä talviaamun pakkanen saa meidät kiirehtimään kävelyämme. Saavumme hyvissä ajoin kirkkoon. Sisälle mentyämme, istuuduttuamme penkkiin kysyin isältäni:
Kauanko tämä kestää?
Reilun tunnin, hän kuiskasi.
Muistan silloin, ja olihan minulle opetettukin, ettei kirkossa saanut puhua kovaa. Suntio oli juuri asetellut seurakunnan nähtäväksi laulettavien virsien numeroita taululle. Avaan pienen mustan kirjan ja löydän ensimmäisen laulettavan virren numeron 2. Tämä on tuttu joulunaikainen virsi: ”Avaja porttis ovesi, käy Herraas vastaan” ...
Aivan taulun alareunassa näen toisetkin tutut numerot 21. Melkein hihkaisin isälleni tietäväni tuonkin!
Sitten äkkiä muistin, ettei täällä saanut puhua kuin kuiskaamalla:
Tuo viimeinen on ”Enkeli taivaan!”
Niin on, vielä madaltaen ääntään isäni valistaa:
Se lauletaan sitten seisaaltaan ja lopuksi.
Tänäkin vuonna joulunaikaan kun olen kuullut Samuli Edelmanin laulamaa kaunista laulua ”Kirkossa” minusta tuntuu, että jotakin liikahtaa sisälläni. Lauluhan kertoo isästä, hänen pienestä urheasta lapsestaan ja tämän väsymyksestä joulukirkossa. Itselleni on tullut lämmin ajatus, kuin ahaa elämys: tuo lauluhan on aivan totta ja se voisi hyvinkin kertoa isästäni ja minusta.
Siellä joulukirkossa minäkin saatoin kesken saarnan torkahdella. Sen kuitenkin olen muistavinani, että laulamaan aina heräsin. Usein myös tunsin, että pitkästyin siellä. Kesken kirkonmenojen emme kuitenkaan koskaan sieltä lähteneet. Vaikka kotona minua jo houkuttivat ja odottivat Joulupukin tuomat uudet leikit ja lahjat.
Se pieni musta kirja kulki kanssani lapsena usein myös kesäisin. Äitini toimi silloisen syntymäkuntani kauppalan seurakunnan mummokerhon kesäleirien vetäjänä. Virsikirja oli siellä tuttu näky jokaisen mummon kädessä heidän tullessaan parakeistaan aamupalalle. Iltapalan aikaan päivän päätteeksi laulettiin useampikin virsi. Mm. virsi numero 600 ”Oi jos mä Herra matkamies maan”, kävi hyvin tutuksi. Niin myös virsi 555 joka laulettiin yhdessä jo hämärtyvään kesä- iltaan: ”Oi Herra luoksein jää jo ilta on”.
Allekirjoitan täysin sen, että musiikilla on eräs miellyttävä tapa. Se tuo mukavia muistoja lähes meille kaikille. Joskus ne soi duurissa, joskus taas mollivoittoisesti. Usein se kuitenkin koskettaa meitä tavalla tai toisella. Itseäni tarkastellessani olen havainnut, että muistan ja tunnen numeroilta monet vanhan virsikirjan laulut. Ne ovat seuranneet minua lapsuudestani. Niinpä kun kotikuntamme pappi kysyi nuorenparin lempivirttä vihkiäkseen vaimoni ja minut seitsemänkymmentä luvun alussa, vastasin siekailematta: Virsikirjan numero 164 ”Mä kauniin tiedän kukkasen – kiitos!” Uskonto ei sinänsä tarttunut suurellakaan otteella itseeni, mutta ne muistorikkaat lauluhetket ja ne tunnelmat ovat mukanani elämässäni useinkin. Ja tietenkin se sama musta pieni kirja on yhä kirjahyllyssäni, kunniapaikalla.
Meille kaikille lienee tuttu sanonta: ”Luen sinua kuin avointa kirjaa” on perheessämme muotoutunut vaimoni sanomaksi näin: ”luen sinua kuin avointa kirjaa - virsikirjaa”. Mutta se onkin sitten jo eri tarinan aihe.
